Kirjoittanut Mikko Punkari 27. Helmikuu 2010 - 0:17.
Jos Suomen peliä tarkastelee suodattamalla näköhorisontista ilmiselvyyksiä ja jälkiviisauksia,
voi suuresta vitutuksen määrästä huolimatta, tehdä myös johtopäätöksiä ja löytää syitä ensimmäisen erän
uskomattomaan 0-6 tulokseen, jonka pitäisi tai piti olla mahdoton.
Jos joku vielä muistaa, Suomi hallitsi ottelua sen alkuhetket. Suomi karvasi hyvin ja painoi pelin painon USA:n päätyyn. Vaarallisia paikkoja ei toki vielä ehtinyt syntyä. En siis tämän perusteella lähtisi sanomaan, että valmistautuminen meni koko joukkueella pieleen tai ettei Suomi olisi ollut valmis pelin alussa.
Sitten alkoi katastrofaalisten tapahtumien sarja. Osuva vertauskuva tälle löytyy lentohiekkaan astumisesta. Kiekko tulee Yhdysvaltojen päädystä kohti Miikka Kiprusoffia, joka lähtee sitä vastaan. Puolustajat ovat karvaajien yläpuolella eikä, ennakkoon Suomen vahvimpana lenkkinä pidetty, Kiprusoff saa pelattua kiekkoa omilleen, vaan USA siirtyy 1-0 johtoon. On tehty ensimmäinen suuri virhe ja astuttu lentohiekkaan. Alkaa rimpuilu. Yritetään liikaa päästä siitä irti. Tulee jäähy ja upotaan syvemmälle. Tulee maali, rimpuillaan lisää, josta seuraa jälleen jäähy ja sitä seuraava maali. Taas ollaan entistä syvemmällä.
Ongelmat eivät johda seuraavaan kuin domino-pelin palikat, joiden kaatuminen aiheuttaa seuraavan törmäyksen, vaan epäluottamus omiin kykyihin kasvaa jokaisesta vastoinkäymisestä potenssiin n, ja kerryttää samalla vauhdilla pelkoa täydellisen katastrofin mahdollisuudesta.
Ottelun ollessa 6-0, todetaan, että ollaan jo hukkumassa. Täydellinen worst-case-scenerio on jo tapahtunut ja voidaan pikkuhiljaa lopettaa pahemman pelkääminen ja aloittaa shokista toipuminen. Jokainen tietää, että pää tulee painumaan lopulta hiekan pinnan alle, mutta turhasta höntyilystä ei ole mitään hyötyä. Summeri soi ja päästää pelaajat erätauolle.
Seuraavat kaksi erää Suomi pelaa pois alta. Kyse on ylpeyden rippeiden kasaamisesta ja siitä, ettei vastustaja pääse häpäisemään ruumista enää pahemmin.
Uskon, että joukkueen todellinen luonne punnitaan kolmannen erän jälkeen. Miten se käsittelee ryhmänä, ja sen pienempinä palasina, lyhyen aikaa sitten tapahtuneen galaksin kokoisen pettymyksen. Vaihtoehtoja on noin kaksi. Pronssiottelussa nähdään joko joukko päät alhaalla hiihtäviä surffareita, joita ei kiinnosta pronssiset mitalit tuon taivaallista, tai sitten vahva ryhmä, mikä tulee kaukaloon täynnä tulta, haluten näyttää Olympialaisia ja koko jääkiekkoa seuraavalle maailmalla, että katastrofitulos ei anna sen osaamiselle täyttä oikeutta ja kertoo vain pienen palan koko totuudesta.
Tsemppiä ja uskoa Leijonille kelkan kääntämiseen!
t. Mikko Punkari
Jos joku vielä muistaa, Suomi hallitsi ottelua sen alkuhetket. Suomi karvasi hyvin ja painoi pelin painon USA:n päätyyn. Vaarallisia paikkoja ei toki vielä ehtinyt syntyä. En siis tämän perusteella lähtisi sanomaan, että valmistautuminen meni koko joukkueella pieleen tai ettei Suomi olisi ollut valmis pelin alussa.
Sitten alkoi katastrofaalisten tapahtumien sarja. Osuva vertauskuva tälle löytyy lentohiekkaan astumisesta. Kiekko tulee Yhdysvaltojen päädystä kohti Miikka Kiprusoffia, joka lähtee sitä vastaan. Puolustajat ovat karvaajien yläpuolella eikä, ennakkoon Suomen vahvimpana lenkkinä pidetty, Kiprusoff saa pelattua kiekkoa omilleen, vaan USA siirtyy 1-0 johtoon. On tehty ensimmäinen suuri virhe ja astuttu lentohiekkaan. Alkaa rimpuilu. Yritetään liikaa päästä siitä irti. Tulee jäähy ja upotaan syvemmälle. Tulee maali, rimpuillaan lisää, josta seuraa jälleen jäähy ja sitä seuraava maali. Taas ollaan entistä syvemmällä.
Ongelmat eivät johda seuraavaan kuin domino-pelin palikat, joiden kaatuminen aiheuttaa seuraavan törmäyksen, vaan epäluottamus omiin kykyihin kasvaa jokaisesta vastoinkäymisestä potenssiin n, ja kerryttää samalla vauhdilla pelkoa täydellisen katastrofin mahdollisuudesta.
Ottelun ollessa 6-0, todetaan, että ollaan jo hukkumassa. Täydellinen worst-case-scenerio on jo tapahtunut ja voidaan pikkuhiljaa lopettaa pahemman pelkääminen ja aloittaa shokista toipuminen. Jokainen tietää, että pää tulee painumaan lopulta hiekan pinnan alle, mutta turhasta höntyilystä ei ole mitään hyötyä. Summeri soi ja päästää pelaajat erätauolle.
Seuraavat kaksi erää Suomi pelaa pois alta. Kyse on ylpeyden rippeiden kasaamisesta ja siitä, ettei vastustaja pääse häpäisemään ruumista enää pahemmin.
Uskon, että joukkueen todellinen luonne punnitaan kolmannen erän jälkeen. Miten se käsittelee ryhmänä, ja sen pienempinä palasina, lyhyen aikaa sitten tapahtuneen galaksin kokoisen pettymyksen. Vaihtoehtoja on noin kaksi. Pronssiottelussa nähdään joko joukko päät alhaalla hiihtäviä surffareita, joita ei kiinnosta pronssiset mitalit tuon taivaallista, tai sitten vahva ryhmä, mikä tulee kaukaloon täynnä tulta, haluten näyttää Olympialaisia ja koko jääkiekkoa seuraavalle maailmalla, että katastrofitulos ei anna sen osaamiselle täyttä oikeutta ja kertoo vain pienen palan koko totuudesta.
Tsemppiä ja uskoa Leijonille kelkan kääntämiseen!
t. Mikko Punkari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti